Joku (silloin) minua kokeneempi vanhempi kertoi minulle joitain vuosia sitten ilmiöstä nimeltä Ti-Ti-Nalle. Selostus meni jotakuinkin niin että se on jotain aivan käsittämätöntä missä joukko lapsia istuu aivan haltioitunttna naisen ympärillä ja hypnoottisesti lausuu “Ti-ti..ti..ti..taa, ti..ti..ti.. nalle” kilkattaen pieniä puukilkattimia. “Ti..ti..ti…”. Ystäväni lausui myös että ohjelma, ja sitä vetävä nainen on aivan sietämätöntä, eikä sitä kestä selvinpäin eikä oikeastaan muutenkan (itse asiassa vastuuntuntevana vanhempana hän tuskin olisi sanonut mitään epätoivohumaltumisesta lapsensa kanssaläsnäollessa, mutta geisti oli sama).
Tuohan ei kuullostanut järin terveeltä ja päätin silloin että minun muksuanihan (niitä oli siihen aikaan vain yksi) ei tuollaiseen okkultismiin alisteta koskaan.
Jokunen viikko sitten kävimme sitten vaimon ja muksujen kanssa Leppävaaran Prismassa (missäs muuallakaan) tankkaamassa tykötarpeita, mikä jo sinänsä olisi kirjoittamisen arvoinen kauhukokemus. Videohyllyn luona, vaimooni iski ostomania ja silmät kiiluen hän kasasi kärryyn liikkuvan kuvan lastenviihdettä, mm tuo kammoksumani Ti-ti Nalle. En tiedä jos kohta neljän kuukauden valvominen oli pehmentänyt arvostelukykyni vai jos ihan tosissaan ajattelin että, no, ei kai se nyt kumminkaan niin pahaa voi olla, mutta Ti-Ti Nalle pääsi sitten viruksen lailla soluttautumaan meidänkin kotiimme.
Luin myöhemmin Nyt-liitteen lausunnon Ti-Ti Nallesta lastenvideojutussa: Tätä ei aikuinen katso.
Illalla laitettiin nauha pyörimään. Ja kyllä. Kauhuni piti sittenkin paikkaansaa. Minulle tuli niin paha olo että minun piti poistua telkkarin edestä ja siivoamaan. Katselin aina välillä siivusilmällä tuota Riitta-nimistä henkilöä joka shamaanimaisin ottein ja kuuden aikuisen kokoisen albiinokarhun voimin hallitsi pienten viattomien lasten mieliä. Se oli kamalaa. Se oli kuin jostain tarinasta missä paha velhotar johdattaa pienet nauravat lapset nauraen johonkin kuvaamattomaan pahaan. Lapset kikattelivat haltiotuneina ja kilkattelivat ilosesti ti-ti-käsittämättömyyksiä kuorossa lausuen, silmät tyhjinä ja huumatun tietämättöminä tästä maailmasta (no, nyt taisi mennä hieman ylilyönniksi, mutta jotain siinä oli etten kokenut sitä minun yhteisöksi).
Mutta Ronja piti siitä.
Minun oli jotenkin vaikea suhtautua siihen kaikkeen. Olemme vaimon kanssa yrittänyt sellaista kasvatusta missä emme turhaan kiellä häneltä mitään (esimerkiksi vain koska se on helpompaa meille vanhemmille) ja päinvastoin yritämme saada häntä keräämään omaa tahtoa ja innostusta asioihin, muttabkun enkelini bambi-silmin katsoi minua ja kysyi jos me voisimme katsoa niitä nalleja niin minusta tuntui kun hän olisi kysynyt minulta että saisikohän lisää huumetta.
Eilen illalla juttelimme lyhyesti vaimon kanssa mitä me tuolla nauhalla tehdään? Heitetäänkö se pois kun ei hän enkä minä pysty istumaan tätä katsomassa lapsen kanssa telkkarin edessä? Yksin Ronja ei TV:tä vielä katso.
En oikeasti tiedä mitä pahaa Ti-Ti Nallessa on. Ulkoisesti kaiken pitäisi olla paikallaan: lastenohjelma, vielä Suomessa tehty, jossa lapset ovat mukana laulamassa, hyppimässä, selvästi nauttimassa ja, mitä erikoisinta, oppimassa rytmiä. Mutta jotenkin se vain kääntyy joksikin ihan kieroutuneeksi.
Vanhemmat: suojelkaa jollei sitten lapsianne niin ainakin itseänne Riitan ja Ti-Ti-Nallen kokemisesta. Tai jos ette usko, voitte lunastaa meisän kasettimme. Heiitäkää vain maililla. Itse asiassa voitte saada sen kunhan tulette hakemaan.